Tiina Pystynen - kirjailija - graafikko - Blogi

Tiina Pystynen - kirjailija - graafikko > Blogi > 2010

Tervetuloa
Infopiste
Press
Ajankohtaista
Blogi
Julkaistut teokset
Grafiikkakauppa
Kuvitustyöt
Näyttelyt
Palkinnot ja kunniamaininnat
Palautelomake
Ostoskori

Blogi

2010

Meriluotokysymys.

Panu Rajala kysyy Meriluoto-elämäkerrassaan Lasinkirkas, hullunrohkea , miksi naiskirjallisuuden linjoja tutkiva teos Sain roolin johon en mahdu (1989) sivuutti Aila Meriluodon romaanin Peter-Peter?

Romaani sai Rajalan mukaan murskakritiikin Pekka Tarkalta. Hänen kritiikkinsä peitti alleen monien muiden kriitikoiden myönteisyyden ja saattoi osaltaan vaikuttaa romaanin sivuuttamiseen myös naisten omassa kirjallisuudenhistoriassa.

Pia Ingström osin vastasi Rajalan kysymykseen Meriluoto-elämäkerran kritiikissään HBL:ssä kertoessaan kuinka Tua Forsströmkin melkein unohdettiin Pohjoismaisesta naiskirjallisuushistoriasta. Eivät naiskirjallisuudenhistoriatkaan erehtymättömiä ole!

Kiinnostavaa hiljaisuus Peter Peterin kohdalla kuitenkin on. »Henkilökohtainen on poliittista» on ollut feminismin perusteesejä ja Peter-Peter yhdisti ennenkuulumattomalla tavalla fiktion ja oman kokemuksen.

Oliko naisen seksuaalisuus feministeillekin vielä 80-luvulla liikaa? Vai liittyikö Meriluodon Peter-Peterin sivuuttaminen siihen, että tuolloin oltiin kiinnostuneempia naisten välisistä suhteista ja Queer-tutkimuksesta, joka käsittelee kriittisesti seksuaalisuutta ja sukupuolisuutta. Tuolloin perinteisiä miehen ja naisen välisiä suhteita ei pidetty kiinnostavina?

Meriluodolla ei ollut feministi-esikuvia eikä hän ehkä siksi saanut huomiota naistutkijoiden keskuudessa? Meriluodon kapina lähti Rajalan mukaan omasta kokemuksesta, omasta itsestä. Naistietoisuus oli Meriluodon rakkaudennälän kuvauksista kaukana.

Mutta eipä mahtunut naiskirjallisuudehistoriaan Anita Konkan Irti- romaanikaan, jonka taustalla oli paljon sen ajan naisliikkeen ideologiaa (tietenkin myös antipsykiatrisia ajatuksia sekä freudilaisuutta).

Kyselin kollegoiltani heidän mielipidettään Meriluodon kohtelusta. Osa heistä arvosti Aila Meriluotoa enemmän runoilijana kuin proosakirjailijana. Aika oikeaan mielestäni osui ystävättäreni joka totesi, että todennäköisesti »Peter Peter oli jotenkin niin nolo, ettei siihen oikein uskaltanut naistutkijakaan tarttua...ja ehkä juuri se myös että siinä nainen haikailee vaan miehen perään ilman mitään tolkkua tai emansipaatiota tai perinteisen rakkauden kritiikkiä!»

En ole itse vielä lukenut Peter Peteriä, mutta aion ehdottomasti lukea sen. Panu Rajalan kuvaus kirjasta vakuutti minut, sitähän rakkaussuhteet todellisuudessakin ovat: »Suurta tunnetta ajetaan takaa jotensakin älyttömin käytännön kommelluksin... ja valtava tunnelataus on varattuna sinänsä banaalin tuntuiseen seikkailuun...»

Tänä päivänä Panu Rajala nostaa Aila Meriluodon Peter Peterin (1971) käänteentekeväksi romaaniksi: näin avoimesti ei kukaan nainen ollut vielä tuolloin kirjoittanut naisen seksuaalisuudesta. Eeva Kilven eroottinen romaani Tamara ilmestyi vasta seuraavana vuonna (sen muuten Panu Rajala aikanaan tyrmäsi) ja joitakin vuosia myöhemmin ilmestyi Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata (1975).

Helsingin Sanomien suhtautuminen naiskirjallisuuteen 1970-luvulla oli ilmeisen nuiva. Anita Konkan Irti niputettiin yhteen Iris Kähärin novellikokoelman (Lyhty loista) kanssa, arvostelijana oli Harry Forsblom. Kritiikin otsikko »Turhaa lemmen touhua» kuvaa hyvin sen aikaista asennetta naisten teoksiin. Hans Selon esikoinen ilmestyi samana syksynä ja se sai osakseen koko sivun huomion. Mutta arvottaminen jatkuu edelleen Helsingin Sanomien nettiarkistossa. Sieltä Konkan ja Kähärin arvostelut puuttuvat – Selon arvostelu tietenkin löytyy.

Kiinnostavaa kyllä, Rajala väittää Meriluodon päiväkirjan Vaarallista kokea (1996) vastaanoton todistavan kirjallisen ilmapiirin 90-luvulle tultaessa muuttuneen ratkaisevasti. Teoksen vastaanotto oli kauttaaltaan arvostava. Erot suhtautumisessa Meriluodon päiväkirjan naisenmaailman paljastuksille olivat kadonneet nais-ja mieskriitikoiden väliltä.

Teoksen arvion Helsingin Sanomiin kirjoitti Suvi Ahola, ei sentään Pekka Tarkka, joka aikoinaan Parnassoon kirjoittaessaan oli sitäkin mieltä, että kirjallisuus ei ollut pitkiin aikoihin nostanut esiin merkittäviä yhteiskunnallisia teemoja. Häneltä oli jäännyt huomaamatta, kuinka naisteemat olivat murtautuneet kirjallisuuteen ja rohkaisivat osaltaan merkittävällä tavalla naisia ottamaan paikkansa yhteiskunnallisessa keskutelussa ja kirjallisuudessa.

Panu Rajala kysyykin nyt: »Ovatko asenteet näin nopeasti voineet muuttua? Onko naiskirjallisuus, naiskritiikki saanut yliotteen miehisen kritiikin hegemoniasta?»

Tähän vastaa kyselyyni kirjoittanut ystävättäreni: »Jonkun feministisen korrektiuden nimissä ei pitäisi hyväksyä mitä tahansa, näin mielestäni vielä tehdään vaikka ei tarvitsisi. Kyllä naiskirjailijat puolensa pitävät. Joskus tuntuu, että ainakin vielä muutama vuosi sitten kritiikki käsitteli silkkihanskoin kirjoja, jos niissä oli sellaisia aineksia joita naiskirjallisuustutkimus arvosti.»

Minusta tilanne on tällä hetkellä oikeudenmukaisempi kuin ennen. Meriluodon tapa kirjoittaa oman kokemuksensa liepeiltä, miltei raakaa todellisuutta on tullut mahdolliseksi.Sellaisellekin kirjallisuudelle on tullut myös kriitikkojen keskuudessa ymmärtäjänsä. Kirjallisuuskäsitys on nykyisin paljon laajempi.

Onneksi asenteet muuttuvat – kiitos kirjallisuuden – ja joskus jopa yllättävän nopeasti!

12.4.2010 Kirje Annika Idströmille (Kirjeitä trinidadiin)

.
Annika sanoit ranskantunnilla, että ystäväsi oli sanonut, ettei noin kauheita ihmisiä ole olemassakaan. Puhuimme kirjastasi Kirjeitä Trinidadiin (WSOY1989).

Olin juuri aloittanut teoksen lukemisen. Verovirkailjan perhe-elämä alkoi pikkuhiljaa keriytyä auki. Minä ajattelin, että juuri noinhan ihmiset elää! Hiertyen toisiaan vasten. Lähestyen ja etääntyen. Loukaten ja loukkaantuen. Minusta kuvasit mitä tavanomaisinta suhdetta.

Olin kuitenkin vasta alussa. Lukiessa eteenpäin näiden kahden (kolmen) liitto näyttäytyi kerta toisensa jälkeen uusista näkökulmista. Sympatiat sai milloin mies, milloin vaimo. Lisäsit yhä hurjempia kierroksia. Kasvavaa kaunaa ja vihaa. Ja siinä välissä lapsi, joka jauhautuu rikki kahden taistelevan aikuisen välillä. Romaanin kuluessa sivuhenkilönä, mutta yllättäen viimeisillä sivuilla, hienosti, pariskunnan tytär, Ursula nousee traagisella tavalla päähenkilöksi. Yksi kirjan upeimmista kohdista on lopussa tyttären viimeinen kirje isälleen. Ja viestit, jotka isä viimein lukee.

Romaanin intensiteetti kiihtyy ja kiihtyy. Tapahtumat ovat kammottavalla tavalla humoristisia ja liiottelusta huolimatta jollain tasolla tosia. Ei noin kauheita ihmisiä voi olla? Ei tuollaisia suhteita? Se, mitä tämä aviopari tekee toisilleen näytetään räikein värein, reippaasti liioitellen, hyvänen aika jopa humoristisesti!, mutta perusta on tosi. Tätä ihmiset tekevät toisilleen. Eihän se niin outo liitto olekaan. Tapahtumat ovat outoja, rajuja, oikeassa arjessa ne ovat värittömämpiä, epädramaattisempia, mutta loukkaukset ovat yhtä tosia, yhtä kipeitä kuin ne ovat tässä teoksessa. Loukkaukset ja viha näytetään raakana, sellaisena kuin ne koetaan.

Tyttären kirjeet isälleen, joka ei lue saamiaan kirjeitä, ovat riipaiseva, surettava, kauhea kuvaus lapsen osasta taistelevien aikuisten välissä. Sen tavallisempaa, jokapäiväisempää tilannetta ei ole. Se on lasten arkea tänään ja tulevaisuudessa. Miten tärkeä muistutus kaikkile aikuisille!

Istun tässä itku kurkussa koneeni äärellä ja kirjoitan sinulle kirjettä. Yhtenä kirjan henkilöistä. Voisin olla kaikki nuo henkilöt. Tunnistan itseni kaikissa heissä. Ja mietin aikaa kun omat lapseni olivat pieniä ja varmaan kauhean yksin kahden umpihullun aikuisen välissä, jotka yrittivät selvitä rakkaudestaan, riippuvuudestaan, toiveistaan, pettymyksestään.

Uskomattoman hieno ja tärkeä kirja, Annika!

Järkyttyneenä

Tiina

Tyttären kirje isälleen Annika Idströmin teoksesta:

»Kello on viisi aamulla. Aurinko nousee. Matka on pian lopussa. Tämä oli pitkä ja vaikea matka, mutta luulen, että valitsin sen itse kuten muutkin matkat. Matkalle ei kannata lähteä ellei opi mitään, ja täällä minä opin ainakin uimaan ja tekemään voltin ilmassa. Olen tyytyväinen, mutta onnellinen en vieläkään ole. Kirjoitan sinulle, vaikka tämänkin kirjeen voisin yhtä hyvin lähettää Trinidadiin. Missä on Trinidad? Kuulostaa etelältä. Huojuvia palmuja ja valtamerta. Tiikereitä viidakossa ja outoja lintuja puissa. Suuria kilpikonnia veden alla. Vesi on vihreää ja läpikuultavaa, lämmintä. Hyvin lämmintä. Haluaisin lähteä sinne, mutta en tiedä missä se on. Rakkauskin on koko ajan ympärillä, mutta me emme löydä sitä. Sekin on läpikuultavaa ja siksi sitä ei näe. Kartat ovat hukassa, eikä kukaan osaa neuvoa tietä. Jossakin oli kompassi, mutta siitä oli murtunut neula. Kello on viisi aamulla ja kuu vaalenee taivaalla, alkaa muistuttaa haaleaa aurinkoa. Yö, joka oli kirkkain kokemani, loppuu, ja alkaa sininen päivä. Linnut nousevat korkealle ja alkavat laulaa. Jotkut nousevat niin ylös, että ne jäätyvät ja putoavat maahan. Taivaalta putoaa jäisiä lintuja, mutta en. Jos se yhtään lohduttaa sinua, isä minäkin olen lintu. Ainakin vähän aikaa, niin, vain vähän aikaa. Valon ja varjon, kuuman ja kylmän välissä on tyhjä tila, se voisi olla koti, mutta se ei ole sitä. Koti on Trinidad. Ehkä me tapaamme siellä.

Ursula»

1.3.2010 Joel Haahtela: Katoamispiste.

Elän kirjasta toiseen Tällä kerralla ihastuin Joel Haahtelan teokseen Katoamispiste. Otava 2010

Teos on tavattoman kaunis kirja yksinäisyydestä, yhä kauemmas katoavista ihmisistä. Hienosti rakennettu pieni taideteos. Miltei runoa. Keromusta siitä kuinka ihminen vähä vähältä yksinäistyy, syrjäytyy.

Kirjan yhtenä henkilönä on Raija Siekkinen, kirjailija joka ylitti katoamispisteen, kuoli. Tapaturmaisesti tulipalossa. Yksinäisyyteen?
»Luultavasti hän oli istunut monena aamuna juuri noilla puuportailla, polttanut päivän ensimmäistä savukettaan, kuunnellut kuinka liikenteen kohina voimistui, kaupunki yskähteli uuteen päivään. Eikä hän, joka istui portailla ja kuunteli sitä kaikkea, voinut käsittää mikä oli hänen paikkansa siinä melussa, joka tuntui päivä päivältä ohittavan hänet kauempaa.»

»– Noinko nopeasti se tapahtuu?
– Mikä?
– Ettei meitä enää ole.»

Yksinkertaista. Kaunista. Rauhallisia, harkittuja lauseita.Yrityksiä selittää vähittäistä etääntymistä, vetäytymistä, yksinäistymistä, ihmisen perussurua. Myös Raija Siekkisen kohtalon ja teosten kautta, kirjailijakollegan, jota Joel Haahtela itse ei ole koskaan tavannut, mutta jonka kohtalo liikuttaa häntä.

»Hitaasti kaikki alkoi hahamottua mielessäni. Oli lapsi, tyhjä huone, rakkaudeton tila. Oli puhumattomuus, vuodet, talo. Oli jotain mitä hän luuli pääsevänsä karkuun, mutta se vain odotti, liikkumatta, lähellä, kunnes hän oli yksin eikä mikään suojaisi häntä enää, ei mies, ei talo, ei saari. Näin naisen joka käveli lumisen pihan poikki, tuhon joka kiihtyi, jäljet johtivat portailta aidan viereen. Hän pilkkoi puut, sytytti tulet, teki kaiken niin kuin piti, ja silti oli jotain mikä ei mennyt pois, suru surun sisällä, nyt kaksinveroinen. Hän söi, mutta nälkä vain jatkui, se kuihdutti hänet, ei kadonnut. Hän istui portailla ja kuunteli: kaupunki heräsi uuteen päivään, mutta hän itse oli jo poissa.»

Yksinäisen puuhia: Yritykset tehdä tuntemattomasta tuttu. Luoda merkityksettömälle kohtaamiselle merkitys. Sitähän romaanin fiktiivinen kirjailijakin tekee. Muuttuu päivä päivältä yksinäisemmäksi, etsii Raija Siekkistä, pois mennyttä, sattumalta tapaamaansa naista ja tämän kadonnutta ex-puolisoa, muistelee avioliittoaan ja vähittäistä etääntymistään, väistämätöntä eroa. Kirjailijan yritystä rikkoa yksinäisyys lähestymällä sitä, mitä ei ole. Yksinäisyyttä, joka täyttyy kuvitelmilla, kunnes kuvitelmiakaan ei enää ole. Vain pelkkä suru.

Ja lopussa kirjailijan kiitokset, viimeinen todistus. Alakulon, yksinäisyyden, surun tunnelmien jälkeen hämmästys: »Tämä kirja on omistettu Raijalle, jonka kirjoihin on kätketty onni.»

Onni on kielen kauneudessa. Ystävässä, joka seuraa vierelläsi: kertomuksessa, johon voit osallistua, romaanihenkilöissä joiden kanssa voit seurustella, joiden kanssa jaat elämäsi, salaisuutesi.

»Vaikka kulkisin miten pitkälle, tämän lähemmäksi en pääsisi heitä, tämän enempää en koskaan saisi tietää», toteaa kertoja viisaasti ja päästää romaanihenkilönsä ja kuvittelemansa Raija Siekkisen rauhaan. Kirjoittaja on herättänyt lukijan halun tutustua Raija Siekkisen totantoon, kertonut sen, mitä tiedetään, mutta kunnioittanut myös jokaisen oikeutta yksityisyyteen, omiin salaisuuksiin. Hän ei ole halunnut tunkeutua edes fiktion keinoin liian syvälle toisen elämään.

8.2.2010 Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä.
-»Että joku oli pitänyt jokaista pienintäkin kasvia niin mielenkiintoisena, että oli antanut sille vieraskielisen nimen ja aseman suuremmassa järjestelmässä» kirjoittaa Sirpa Kähkönen romanissaan Neidonkenkä.Samaa hän tekee itsekin. Antaa äänen, aseman ja arvon suurten historiallisten tapahtuminen ja mullistusten keskellä kaikkein vähäisimmille, kaikkein pienimmille, lapsille, naisille, kotirintaman puurtajille, sodasta lomille palaaville hiljaisille miehille, niille jotka menettivät lähimpänsä. Sirpa Kähkönen ylistää, niitä jotka sodastahuolimatta säilyttävät ihmisyytensä, näkevät vangituissa vihollisissaankin ihmisen, joka kärsii.

Sirpa Kähkönen puhuu inhimillisyyden perusasioista, arjen lohdusta ja kauneudesta, tiskipöytään jylähtävien perunoiden äänestä ja satakielten laulusta lehdoissa palaneiden kaupunkien ympärillä. Surua ja kauneutta koko kirja. Se on naisen maailman ylistys. Kuoleman, sodan ja puutteen keskellä korostuu kaikki se mikä on hyvää ja kaunista.

Millainen ilo ja ylpeyden
aihe sota-ajan naisille saada leipoa leipää oikeista jauhoista!»– Anna tule hakemaan leipee lapsille! Eikä mikään lause olisi voinut olla mieluisampi hänen suussaan ja hänen teki melkein mieli itkeä ylpeydestä kun hän kuuli kuinka lapset hihkuivat ja kuinka hänen kälynsä vastasi riemukkaalla äänellä:– Tullaan, tullaan!» Tässä vaiheessa lukijakin pillahtaa itkuun.

Tässä on runoutta:»Taikinapoika on maailman vahvin voima – ei sitä voita rauta eikä tuli eikä kylmä, koska aina tulee naisia, joiden käsissä se havahtuu ja herää henkiin ja alkaa myllertää ja kuplia ja kasvaa uudeksi leiväksi, uusille lapsille.»

Romaani kuvaa hienosti keskenkasvuisten tyttöjen aikuistumista ja vanhempien pelkoa, kun lapset, jotka omasta mielestään ovat valmiita elämään, irtoavat vanhempiensa ohjista. Kauneus on tyttöjen oikeus. Mutta millaisien vaarojen keskellä sota-ajan tytöt elivätkään. He ovat valmiina ryntäämään omaan elämäänsä, nostelevat »jalkojaan kuin lähtövalmis hevonen, villin kauniina, silmissään se kutsuva kimallus…»

Romaani on ylistyslaulu kaikenikäisille naisille. Niillekin, joiden jaloille kunnon läskikerros on sittenkin parempi kuin silkkisukat tai niille, joille rakkaus »ei ole juurikaan iloa tuottanut, mutta murhetta sitäkin enemmän ja niille jotka jäivät kokonaan osattomaksi hoitaessaan omia vanhempiaan ja jaksoivat sittenkin kun muilta voimat jo uupuivat.

Upeasti romaani kuvaa myös taistelukentiltä lomalle paalaavan miehen tuntoja. Mies »painoi kämmenensä Elsan lapojen väliin ja muisti oman haavansa, muisti Unton lian ja veren tahriman takin, jauhautuneen lihan, huulien välistä pursuavan vaahtoisen veren. Muisti hevosen hätähuudot, pudisti päätään ja kuuli taas lapsensa hauraan hengityksen ja tuulen kahahdukset valkeissa verhoissa.» Voiko enää hienommin kuvata kahden maailman eroa, sodan ja niin kallisarvoisen, tutun, turvallisen arjen!

14.2.2010 Luen ranskaa.
Kai Laitinen, Kotimaisen kirjallisuuden laitoksen professori Helsingin yliopistosta aikoinaan kehotti lukemaan kirjallisuutta alkuperäiskielellä. Ihmettelin silloin, että miten se muka olisi mahdollista. Kai Laitinen väitti, että pian siihin tottuu kun vain ryhtyy työhön.

Aina välillä minäkin ryhdyn siihen työhön. Tällä kertaa olen lukenut ranskankielistä kirjallisuutta.

Ryhdyin lukemaan Pierre Michonin teosta Les Onze, joka voitti Ranskan Akatemian palkinnon. Olen lukenut sen nyt kertaalleen alleviivaillen kauniita lauseita, mutta minulla on vain hatara aavistus siitä, mistä kirjassa on kysymys.

Kannattaa lukea alkuperäiskielellä. Mutta se onkin sitten eri juttu , minkä kirjan tulee lukeneeksi. Saattaa olla, että minun lukemallani kirjalla ei ole mitään tekemistä kirjailijan kirjoittaman teoksen kanssa.

Mutta lukeminen on todella jännittävää. Aina välillä luulee ymmärtävänsä mistä on kysymys, kunnes huomaakin olleensa aivan väärillä jäljillä.

Lukija on kuin salapoliisi, joka yrittää ymmärtää, mitä tapahtuu.Takakansitekstin mukaan teos esittelee vallankumouksen ajan taiteilijan maalaaman teoksen nimeltä »Yksitoista» ja pohdiskelee kuka teoksen aikanaan tilasi ja maksoi, ja millaisissa olosuhteissa se maalattiin?

Kertomus alkaa kuvauksella Giambattista Tiepolosta, tai oikeastaan hänen maalauksestaan, jossa käsi kannattelee kruunua. Kuka kannattelee? Kirjan mukaan taidokkaassa, koristeellisessa maalauksessa, prinssien, orjien, elukoiden, jumalien, kauppiaiden ja pilvien joukossa.

Giambattista Tiepolo (1696 – 1770) oli venetsialainen maalari, joka työskenteli kotimaansa lisäksi myös Saksassa ja Espanjassa.

»Hän, joka oli kaunis ja häpeämätön, jota rakastettiin, jota vihattiin, joka oli oli niitä nuoria, joilla oli terävät hampaat eikä mitään menetettävää... Hänen yliluonnollisen maagikon naurunsa voi melkein kuulla.» Kyllä. Taidetaan olla maalauksessa.Tai taiteilijan ateljeessa, jossa »oppipojat, pienet maagikot juoksevat, nauravat, supisevat, meluavat, valmistavat sinistä, roosaa, kultaa, kiipeilevät telineillä». Venetsiassa vuoden 1750 paikkeilla, kun tanssittiin ja kuoltiin...»Tuo nuori, kaunis neito, josta isoäitimme puhuivat, jonka he kaikki olivat tunteneet, neito, uuden ilon ja kyltymättömyyden ilmentymä, joka tanssi läpi yön ja yhä tanssii. Aamulla hän joisi siemauksen raikasta vettä, ja kaatuisi kuolleena maahan.» Kummallisia tarinoita.

Kirjailija tuntuu lähestyvän aihettaan mutkan kautta. Miksi ihmeessä? Romaanin piti kertoa Corentin-nimisestä maalarista, joka maalasi taulunsa 1794. Tiepolo kuoli 1770, eikä edes käynnyt Ranskassa. Ehkä kyse on maalaustyylistä? »Terrorin Tiepolo», Corentin. Hän maalasi kauhun aikaa, kuin maalaisi jumalia.

Ehkä...

Pitkin matkaa, kirjailija puhuttelee erästä herraa.»Voitteko kuvitella, herra, aikaa jolloin elämä oli suloista?» (ei siis terrorin aikaa.)Au temps de la douceur de vivre.Vai elämä elämisen arvoista? Ollaan taideteoksessa. Ollaan ateljeessa. Ollaan perheessä. Tiepolo poikineen.»Eteenpäin», toteaa kirjailija laverrellessaan ties mistä.

Kahlaan outoa tekstiä, jossa esiin pilkahtaa pieniä tarinoita, kiinnostavia yksityiskohtia.Taulua en Wikipediasta löydä, enkä osaa vastata takakannen kysmykseen siitä kuka taulun tilasi. Pääsen salaiseen kokoukseen, näen kuinka kulta vaihtaa omistajaansa, tuli sammuu ja viini läikkyy lasissa. Mutta ovela maalauksen toteuttajan täytyy olla. Maalauksen henkilöt piti esittää niin, että jos he voittaisivat vallankumouksen sekavissa oloissa, joissa erilaiset ryhmittymät taistelivat toisiaan vastaan, maalaus tulisi olemaan ylistys voittajille, jos taas häviäisivät, tulisi maalaus osoittamaan noiden yhdentoista pöyhkeyttä ja sen sanottaisiin olevan heidän oma tilauksensa.

Teoksen voi löytää Louvren kokoelmista, suuresta salista. Senkin saan tietää.Minkähänlaisessa romaanissa mahdan olla?

Mutta sitten löydänkin Emmanuel Caminaden artikkelin romaanista ja alan epäillä, onko Corentin nimistä taiteilijaa ollut olemassakaan? Kirjailija yhdistelee taidokkaasti historiallista faktaa ja fiktiota, kehutaan mainostekstissä.Tavaan Emmanuel Caminaden kritiikkiä, joka yllättää minut toteamalla että: romaanin aihe näyttää olevan fiktio ja maalaustaide. Teos on kertomus fiktiivisestä maalarista, jota kutsutaan Terrorin Tiepoloksi sekä hänen olemattomasta? maalauksestaan, joka esittää yhdentoista Kansanterveyskomitean jäsenen yhteismuotokuvan.

Sitten löydän Michonin haastattelun. Siinä toimittaja anteeksipyydellen kyselee, että mikähän teoksessa mahtaa olla fiktiota, mikä totta? »Suokaa anteeksi tyhmyyteni, mutta en tunne taulua enkä maalariakaan...» toteaa haastattelija. Johon kirjailija vastaakin, että kaikki ON fiktiota!!!

Mikä performanssi ! Monia asioita en ymmärtänyt romaanista puutteellisen kielitaitoni vuoksi, mutta näin jännittävää lukukokemusta minulla ei ole ollut pitkään aikaan. Pääsin itse salapoliisiksi. Kummalliseen romaaniprosessiin tutkijaksi, tutkivaksi lukijaksi. Ja hittovieköön, selvitin lopulta senkin että romaani on sittenkin romaani. Naurattaa, että myös ranskalainen toimittaja oli uskonut tarinan todeksi!

Outo hiljaisuus.
Signe Branderin valokuvista tehtyjen kirjojen ja näyttelyiden yhteydessä saatetaan joskus mainita käsittämättömän julma jakso suomalaisessa lähihistoriassa. Jatkosodan alkaessa Brander evakuoitiin huonokuntoisena vanhuksena Kivelän sairaalasta Nikkilän mielisairaalaan. Nikkilässä Brander menehtyi nälkään yli sadan muun potilastoverin tavoin keväällä 1942. Eikä Nikkilän sairaala ollut poikkeus. Tuhannet muut mielisairaaloiden potilaat kuolivat eri puolilla Suomea samalla tavalla nälkään, kirjoitti Juhana Lepoluoto vuonna 2008 Keskisuomalaisessa julkaistussa artikkelissaan.

Lukiessani aikanaan asiasta myös Helsingin Sanomista olin varma, että aiheesta syntyisi kiivas keskustelu. Mutta tuntui siltä, että se vain sivuutettiin. Saamme tänäkin talvena ihailla Signe Branderin valokuvia sekä näyttelynä että kirjana. Eikö nyt olisi tilaisuus keskustella myös Signe Branderin ja hänen kohtalotovereidensa saamasta kohtelusta sota-ajan Suomessa? Jätettiinkö köyhät vanhukset ja mielisairaaloiden potilaat todellakin tietoisesti kuolemaan nälkään? Eikö sota-ajan sairaaloissa muka riittänyt ravintoa näille potilaille? Kuka päätti heidän kohtalostaan?

Ilkka Taipale teki vuonna 2006 Helsingin kaupunginvaltuutettuna aloitteen Nikkilän sairaalan entisen hautausmaan kunnostamisesta ja muistomerkin pystyttämisestä sinne haudatuille. Muistomerkin lisäksi nämä potilaat ansaitsevat myös perusteellisen tutkimuksen siitä, mitä heille sota-aikana tapahtui ja kuka heidän kohtalostaan oli vastuussa.

Kirjaimetkin ovat kuvia.
Kirjallinen kenttä pelkää, paheksuu ja väheksyy kuvaa. Kirjat, kirjallisuus ja teksti (eliittikulttuuri) asetetaan vieläkin vastakkain kuvan, sarjakuvan, television (massakulttuurin) kanssa. Meidän pelätään hukkuvan visuaalisten ärsykkeiden tulvaan.

Kuvassa on perinteisesti nähty maagista voimaa. Ja totta onkin, että lukija pystyy helpommin kontrolloimaan tekstiä. Kuvalta sen sijaan on paljon vaikeampi suojautua. Aukaistessaan kirjan, kuva hyökkää silmille halusit tai et. Lukemisesta sen sijaan voi kieltäytyä, jos teksti ei miellytä.

Sanan ja kuvan väliset suhteet, erot ja yhtäläisyydet ovat kuitenkin paljon syvällisempiä ja kiinnostavampia kuin päältä katsoen luulisi. Ulkomaista tutkimusta kuvan ja tekstin suhteista alkaa olla paljonkin ja joitakin vuosia sitten julkaistiin myös ensimmäinen suomenkielinen alan perusteos, Kai Mikkosen Kuva ja sana. Kuvan ja sanan vuorovaikutus kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja ikonotekstissä. (Gaudeamus 2005).

Altti Kuusamo on todennut, että nykykulttuurissa kuva ja teksti liittyvät toisiinsa aiempaa kiinteämmin. Hänen mielestään kuva ja teksti toimivat yhä useammin rinta rinnan eikä kuvan ylivallasta siten voi edes puhua.

Tutkija W.J.T. Mitchell on kiinnittänyt huomiota myös tekstin kuvankaltaisuuteen. Teksti sulautuu visuaalisuuteen samalla hetkellä kun se kirjoitetaan. Kirjaimetkin ovat kuvia! Ja kun kuvaa ja tekstiä yhdistetään, syntyy kokonaan uusi kieli, toisenlainen tapa kertoa tarinaa. Lasten kuvakirjoissa tälläinen kuvakirjakerronta on kehittynyt omaksi kirjallisuudenlajikseen, joka on toiminut kokeilujen kenttänä ja edelläkävijänä mielenkiintoisella raja-alueella, mutta se on jäänyt tarpeettoman vähälle huomiolle – kenties juuri siksi, että kyseessä on lapsille suunnattu taidemuoto. Kuvittajia ei suomalaisissa kirjakritiikeissä ole olemassakaan. Parhaassa tapauksessa kuvittajille on varattu vain yksi rivi, useinmiten ei sitäkään.

Kuvan ja tekstin yhdistämisen pitkästä perinteestä huolimatta törmää yhä vieläkin kirjallisen kentän ennakkoluuloihin. Suvi Ahola totesi joitakin vuosia sitten WSOY:n henkilökunnan lehdessä, että hänelle paras tilanne on, jos hän saa arvosteltavaksi kannettoman blokin, jossa edes kansikuva ei pääse häiritsemään keskittymistä tekstiin. Totta onkin, että huonosti suunniteltu kansi voi johtaa pahasti harhaan, jopa pilata kirjan. Mutta perinteisesti kirja on kyllä aina ollut hyvin suunniteltu kokonaisuus, jossa typografia, materiaalit ja kansikuva tukevat lukukokemusta, tekevät lukemisesta nautittavan.

Siitä vain ei puhuta. Suomen kirjataiteen komitea valitsee vuosittain kauneimmat kirjat kiinnittääkseen lukijoiden huomion myös kirjasuunnitteluun, mutta tiedotusvälineitä palkinto ei kiinnosta. Jostakin syystä kirja hyvin suunniteltuna taideteoksena on kriitikoilta unohtunut. Ei siis ihme, ettei suuri yleisö taida edes tietää, että Suomessa on sellainenkin ammattikunta kuin kirjamuotoilijat.

Jotta kaunis kirja ei katoaisi, pitää myös lukijoita opettaa vaatimaan laatua. Siksi kirjamuotoilu tarvitsee palkintonsa ja kulttuurisivuille tarvitaan myös ammattitaitoisia kirjamuotoilun kriitikoita. Suomalaisen kirjataiteen pitäisi saada ansaitsemansa huomion. Nyt se sen sijaan tapetaan. Välinpitämättömyyteen. Hiljaisuuteen.

Helsingin Sanomien kulttuuriosastolta löysin sellaisenkin tyrmistyttävän kannanoton, jossa kulttuurikriitikko kehui saaneensa kerrankin koko rahan edestä kun hän oli lukenut kirjaa, jossa tiivis teksi kulki sivun laidasta laitaan. Paperia ei ollut hänen mielestään tuhlattu isoihin marginaaleihin ja harvaan riviväliin.

Toisin sanoen ei ollut satsattu luettavuuteen, kirjamuotoiluun! Kunhan oli lätkäisty teksti kansien väliin! Kirja ei ole koskaan ollut mikään pikaisesti monistettu läjä paperia. Kulttuurin perusta katoaa, jos me hylkäämme ammattitaidolla suunnitellun kirjan.

Kustantamoissa kirjan ulkoasuun puuttuu yleensä markkinointiosasto. Kirjan ulkoasun ei kuitenkaan pitäisi olla pelkkä mainostemppu, vaan olennainen osa sisältöä. Merkitystä on sillä millaiselle paperille kirja on painettu, millainen sidosasu on ja millainen typografia eli miten teksti on sommiteltu.

Moni kirjagraafikko voi kertoa kauhutarinoita siitä, kuinka hänen pitkään miettimänsä ja tarkkaan harkittu, kokonaisuuteen sopiva kannen väritys saatetaan tuhota toteamalla: »Tarvitaan iloisempia värejä!» Sen jälkeen kaikki kirjat ovatkin iloisen värisiä, eikä mikään enää erotu joukosta.

Tutkija Maria Laukka teki mielenkiintoisen havainnon kootessaan Taideteollisuusmuseoon suomalaisen kirjan kuvituksen 125-vuotis näyttelyä. Martta Wendelinin hylättyjä kirjankansiehdotuksia tarkastellessaan hän kiinnitti huomiota siihin, että kustantamo oli usein valinnut vaihtoehdoista taiteellisesti sovinnaisimman. Olisikin hauska kerran nähdä näyttely, johon olisi koottu tämän päivän kirjamuotoilijoiden kaikkein villeimmät, hylätyt ehdotukset, joissa tärkein kriteeri ei olisi se, että kansi myy.

Amerikkalainen runouden tutkija Marjorie Perloff on sanonut, että sähköisten medioiden kehittyminen tulee näkymään siten, että visuaalisella tulee olemaan yhä merkittävämpi rooli mm. runoudessa. Nykytekniikalla miltei mikä tahansa on mahdollista ja kuvittajien ja kirjagraafikoiden keskuudessa on monia, joita kiinnostaisi yhteistyö kirjailijoiden kanssa. Ammattitaitoa ja innostusta olisi, mutta työtilaisuuksia on vähän. Kustantamot pelkäävät korkeita tuotantokustannuksia.

Suomessa on tehty hienoa kirjamuotoilua. Käytössä on ollut kauniita paperilaatuja, kirjataide on saanut myös kokeilla ja leikkiä. Tästä päivästä leikki on kaukana kun kustannusmaailmassa tuloksentekemisestä on tullut entistä tärkeämpää. Kustannukset on saatava minimiin ja helpoimmin tulosta saadaan säästämällä työvoimassa ja materiaaleissa. Yhä useammin suunnittelijoiden ideat tyrmätään, jos ne merkitsevät pieniäkin ylimääräisiä kustannuksia. Ilmapiiri kustantamoissa on käynyt päivä päivältä kiireisemmäksi. Yhä lyhyemmässä ajassa on tehtävä yhä suurempia määriä kirjoja. Kustannustoimittajien ja kirjagraafikoiden työmäärä on moninkertaistunut.

Nyt kustantajat ovat alkaneet irtisanoa työntekijöitään, mm. graafikoitaan ja jokin aika sitten ilmoitettiin, ettei Kirjataiteen komitean palkintoja enää jaeta. Yli 60 vuotta vanha perinne katkaistaan surutta. Suomalainen kirjataide tekee kuolemaa.

Täytyy toivoa, etteivät kirjamuotoilun iloittelun kaudet kuitenkaan ole kokonaan ohi. Tärkeintä olisi se, että kirjoja saisi edelleen tehdä huolella. Ei sen välttämättä tarvitse edes olla kallista, kunhan ammattitaitoisesta suunnittelusta ja toimitustyöstä ei säästellä.

Tiina Pystynen - kirjailija - graafikko, HELSINKI, Finland, e-mail grafiikkakauppa@tiinapystynen.com
Design Katarina Sjöblom